Onko Niinistö-ilmiö tehnyt presidentinvaaleista yksimielistä hyminää?
Mitä tapahtui?
Pian väistyvä tasavallan presidentti Sauli Niinistö on nauttinut koko 12-vuotisen kautensa ajan erittäin korkeaa kansansuosiota. Niin korkeaa, että edellinen presidentinvaali vuonna 2018 oli yhdellä kierroksella taputeltu. Jo silloin Suomen Kuvalehden blogissa herätettiin keskustelua Niinistön vastaehdokkaiden lähes olemattomista haastamisyrityksistä, mutta tämän vuoden presidentinvaalien ehdokkaat ovat tehneet kritiikittömyydestä suorastaan taiteenlajin. Helsingin Sanomien toimittaja Joona Aaltonen kirjoittaa Niinistöä ei uskalleta kyseenalaistaa edes vaalitentissä -kommentissaan, että presidenttiehdokkaat ennemmin pönkittävät omaa sanomaansa toteamalla, että myös Niinistö on sanonut niin.
Miksi tämä puhututti?
No, eihän tämä aihe varsinaisesti puhututa. Media kirjoittaa aiheesta silloin tällöin kriittisesti, kuten vallan vahtikoirien kuuluu, mutta teema ei varsinaisesti keiku lehtien luetuimpien juttujen kärjessä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö aiheesta tulisi keskustella.
Helsingin Sanomien hieman yli puolitoista vuotta sitten tehdyssä kannatusmittauksessa peräti 92 prosenttia vastaajista näki Niinistön onnistuneen tehtävässään erittäin tai melko hyvin. Hänen suosionsa on aitoa, minkä vuoksi voi olla, ettei merkittävä osa kansasta näe suurta tarvetta kriittiselle keskustelulle. Niinistön kaudella Suomi on ollut monen haastavan tilanteen edessä: koronakriisi, Ukrainan sota ja Suomen Natoon liittymiseen johtanut prosessi lienevät suurimpia yhteiskuntaa viime vuosikymmeninä ravistelleita tapahtumia. Kriisien keskellä suomalaiset luottavat ja tukeutuvat johtajiinsa, mutta etenkin kriisien jälkeen poliitikkojen toimintaa on kyettävä käsittelemään myös kriittisessä valossa. Media on tehnyt tätä työtä, mutta vaalitentteihin saakka presidentin toimintaa ja valtaa reflektoiva keskustelu ei ole yltänyt.
Helsingin Sanomat haastatteli kesällä 2022 toteutetun kannatusmittauksessa yhteydessä Åbo Akademin valtio-opin professori Kimmo Grönlundia, jonka mukaan Niinistön kannattaisi itsekin kantaa huolta siitä, mitä hänen kannatuksensa voi tehdä presidentti-instituutiolle. Istuvan tasavallan presidentin valtava kansansuosio on tehnyt ainakin sen, että tämän vuoden vaaleissa hänen seuraajaehdokkaansa yrittävät lähinnä osoittaa olevansa kykeneviä täyttämään Niinistön suureksi kasvaneet saappaat.
Mitä tästä opimme?
Tässä kohtaa täytyy muistaa, että presidentinvaalien kampanjointi ja väittelyt ovat yleensä muita vaaleja hillitympiä ja konsensushakuisempia. Yksi syy on puolueiden välillä vallitseva yksimielisyys Suomen ulkopolitiikan linjasta, toinen on presidentti-instituutioon liitetty mielikuva päivänpolitiikan yläpuolella olevasta arvojohtajasta. Tämän ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa edeltäjän toimien yksimielistä ja ihailevaa hyminää.
Presidentti Niinistö on onnistunut tehtävässään hyvin ja jäänee Suomen historian sivuille suurena valtiomiehenä. Presidenttiehdokkaat tiedostavat tämän ja se on näkynyt niin tenteissä, kuin turuilla ja toreilla. Samaan aikaan presidenttiehdokkaiden soisi huomioivan toiminnallaan kuitenkin myös toisen seikan: poliittisten päättäjien arvostelu on oleellinen osa demokratiaa.
Toinen tärkeä osa on kansalaisten hyvä medialukutaito. Lukutaitoinen ja kriittinen kansa tunnistaa, ettei kaikki arvostelu ole hyökkäys kohdetta vastaan.
