Viestintäkonsulttina 24/7: onko kaveria pakko auttaa?
”Voitaisko joululomalla sitten vähän katsoa tätä meidän Instaa?”
Kännykkä piippaa ja mietin sopivaa vastausta. Vastaavia tilanteita on viime aikoina ollut enenevissä määrin.
Ystävät tai tuttavat tarvitsevat apua Linkedin-profiilin hiomisessa, työhakemuksen ja uusien nettisivujen oikoluvussa, työhaastatteluun valmistautumisessa, somepäivityksen muotoilussa, tapahtuman kutsutekstin kirjoittamisessa ja Instagram-sisältöjen tuloksellisessa tekemisessä. Lista on pitkä. Ja teen jo edellä mainittuja asioita työkseni sen 37,5 tuntia viikossa.
Ystävän palvelus vai rahanarvoinen neuvo?
Tavallaan kyseessä ovat arkipäiväiset kaveripalvelukset, jotka liittyvät joskus aloittelevan yrityksen toimintaan, mutta usein myös ihan tavallisiin henkilökohtaisen elämän asioihin. Ja kyllähän minä näistä asioista innostun. Ihan ilokseni jauhan ajankohtaisesta viestinnällisestä ilmiöstä, mutta käsitykseni rattoisasta lauantai-illasta ei kiteydy gradun oikolukuun tai algoritmeistä luennoimiseen.
Omalla ammattitaidolla auttaminen koskee monia ammattiryhmiä ja tuttavapiirissäni on paljon ammattilaisia, joiden osaaminen ujuttautuu kiinteäksi osaksi vapaa-aikaa - on muusikoita, tapahtumatuottajia ja psykologeja. Milloin mielenkiintoinen keskustelu valuu työnteon puolelle?
Viestintäosaamisen erityispiirteeksi koen sen, että ala sekoitetaan usein yleistietoon tai aihe koetaan viihteelliseksi ja hauskaksi. Viestijän ammatillinen osaaminen ei ole yhtä helposti tunnistettavissa kuin vaikkapa lääkärin. Lääketiedettä ei noin vaan harrastella, mutta jokainen meistä viestii. Siksi rajanveto on monimutkaista.
Perusteltu ratkaisu vaatii penkomista
Yhden kuvatekstin keksiminen kaverin harrastusporukan kuvaan ei tietenkään vie ajallisesti kauan. Ammattiviestijälle parin virkkeen muotoilu on silti paljon muutakin ja yksittäinen asia liittyy osaksi monimutkaisempaa ajatusketjua. Tekee mieli penkoa kyselijän yrityksen tarinaa ja somekanavien visuaalista linjaa aina ostajapersooniin saakka.
Haluaisin tiedustella, onko kanavalle tehty sisältösuunnitelma ja millaisella äänensävyllä he oikeastaan haluavat siellä puhua. Pikkusormen vilautus vie helposti koko käden eikä ammattiylpeys anna periksi ehdottaa vain parasta arvausta sohvan nurkassa makoillen, sillä silloin viitekehys jää liian heppoiseksi. Sisustusarkkitehtiystäväni sanoin:
”Kyllä mä voin jonkun maalisävyn hatusta heittää, mut sit se saattaa oikeasti päätyä sen seinään eikä sovi sinne yhtään.”
”Se olis sitten satasen tunti”
Missä menee vapaa-ajan konsultoinnin raja ja miten se asetetaan? En suoraan sanottuna tiedä.
Alanko laskuttaa siinä vaiheessa kun huomaan, että tuttavan päässä alkaa surista ja hän alkaa kirjata ylös vähintäänkin henkisiä muistiinpanoja? Ehkä vinkkaan, että keskustelun hinta on tästä hetkestä eteenpäin satasen tunti.
Hyvä puoli näissä tilanteissa on oman osaamisen tarkastelu. Jos oman ammattitaidon tunnistaminen on haastavaa opiskellessa tai uran alkuvaiheessa, on se sitä myöhemminkin kun vauhtisokeus iskee.
Kun viettää kahdeksan tuntia päivässä ammatillisesti samanmielisten ihmisten seurassa, luulee helposti, että asiat ovat muillekin selviä. Kupla kuitenkin puhkeaa, kun näkee tuttavien kirkastuneet (tai kysyvät) kasvot pienen konsultaatiohetken jälkeen.
Kun pysähtyy miettimään edellä mainittuja hihannykimistilanteita, voidaan päätellä että viestintää työkseen tekevän osaamiskirjo on laaja. Se ulottuu ainakin onnistuneisiin vuorovaikutustilanteisiin, kirjoittamiseen, asiakokonaisuuksien selkeyttämiseen, viestinnän visuaalisuuteen, oikeanlaisten tunnelmien välittämiseen sekä viestinnän tuloksellisuuteen euroja ajattelen.
Kun oma osaaminen kirkastuu itselle, täytyy se teroittaa myös muille. Keskustelun valuessa yleiseltä tasolta kohti rahanarvoista tekemistä, on asiantuntijan vastuulla määritellä rajat ja hinta työlle ja vapaa-ajalle. Itse olen jo avannut keskustelun lähipiirissäni, toistaiseksi kavereita menettämättä.
