Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin? Viestintätoimiston arjen kuvailua lukiolaisille

Laudat eessä ovien voisivat kertoa kaipuustani Sörnäisten bailukompleksin tanssilattioille, mutta puhun nyt kömpelöin aasinsilloin viestinnästä. Jouduin kuoppamäkeläisten kysymysten äärelle, kun ystäväni pyysi minut puhumaan Helsingin medialukiolaisille työstä viestintätoimistossa.

Ensimmäinen ajatukseni oli tietysti, että viestintätyö pitää saada kuulostamaan hauskanpidolta päivästä toiseen. Ja minun pitää vaikuttaa juttuineni nuorekkaan siistiltä tyypiltä. Mutta epäonnistuisin varmaan ainakin jälkimmäisessä nolosti – viittasinhan juuri johdannossakin Jukka Kuoppamäkeen – joten päätin pysyä asiassa.

Jos medialukiolaiset ymmärtäisivät tunnin jälkeen äitiäni kirkkaammin, mitä teen työkseni, olisin onnistunut.

Mutta minkälaiset asiat nuoria kiinnostavat, ja mikä heille jäisi oikeasti mieleen? Itse en tiennyt vielä ensimmäistä työpäivääni aloittaessanikaan kovin hyvin, mitä viestintätoimistossa päivittäin tehdään. Vaikka yleisönä onkin nyt mediapainotteisia kursseja käyneitä opiskelijoita, niin turhan yksityiskohtainen asiakasprojektien kuvailu tai viestinnän merkityksen avaaminen tuntuisivat todennäköisesti liian kaukaisilta vasta vuosien päästä työuraansa aloitteleville.

Päätinkin alkuun keventää nuorten mahdollisia huolia tulevaisuuttaan koskevista valinnoista kertomalla oman taustani: alalle voi päätyä hyvin erilaisia polkuja pitkin, ja vielä mahdollisten korkeakouluopintojenkin aikana on ihan ok harhailla ilman urasuunnitelmia. Mediaviestintää voi tehdä tuloksellisesti, vaikka ei lukisikaan Talouselämää jo 17-vuotiaana. Ja parhaat tuntemani Adobe-ohjelmien käyttäjät ovat itseoppineita.   

Tai sen kaiken rikkauden?

Julkkiksethan ovat varmaan siistejä, ehkä kerron vaikuttajayhteistöistä. Mutta onko JVG ihan passé? Katsovatko nuoret temppareita, ovatko tubettajat noloja? Ja pilaako kaupallisuus muutenkin somen? Yritin valita töistämme ja yhteistyökumppaneistamme ne lukioikäisille vähiten nolot esimerkit, ja varoin ainakaan pohjustamasta ketään tyylillä ”hänet te varmasti tiedätte”. 

Käytännön esimerkkityöpäivää hahmotellessani mietin viimeisintä harjoittelijaamme Sonjaa. 7,5 tuntia täyttyivät monipuolisista tehtävistä: tiedotteen kirjoittamisesta, asiakaspalaverista, hyvästä lounaasta, somepostauksen tekemisestä, asiakastarjoukseen liittyvästä ideoinnista ja taustaselvityksistä. Tuollaistahan se oli, ja kuulostaa aidosti tosi monipuoliselta! 

Tärkein asia, jota halusin korostaa – ja minulle se ylivoimaisesti paras puoli viestintäkonsultin ammatissa – on juuri työn monipuolisuus. Kymmenet toimialat, joiden kanssa en ikinä kuvitellut tekeväni töitä. Kiinnostavat ihmiset ja osaajat, joiden kanssa saan miettiä käytännönläheisiä ratkaisuja ihan oikeisiin liiketoiminnan haasteisiin ja mahdollisuuksiin. 

Eikä yksikään työpäivä ole samanlainen. Toivottavasti se kuulosti muuten hyvältä asialta eikä superstressaavalta.

Ydin on ihmisissä

Esiintymisessäni painotin, että pohjimmiltaan konsultointi on ihmisten kuuntelemista, ymmärtämistä ja auttamista. Pitää osata myös avata suunsa tilanteessa kuin tilanteessa. Jotkut kutsuvat sitä tyhjänpuhumisen jaloksi taidoksi. Kymmenen vuoden jälkeen minä kutsun sitä kokemuksen tuomaksi itsevarmuudeksi ja kyvyksi soveltaa aiemmin näkemäänsä. 

Itse sain tulokaskasteeni heti ensimmäisenä työpäivänäni, kun istuin päivän päätteeksi kriisipalaverissa suuryrityksen tanskalaisen viestintäjohtajan kanssa. En tiennyt mitään toimialasta saatikka yt-neuvottelujen kriisiviestinnästä, mutta silti huomasin olevani äänessä enemmän kuin kollegani. 

Sitä pyrin korostamaan myös lukiolaisille: en voi suoraan kertoa, mitä teidän pitää osata tai opiskella pärjätäksenne tällä alalla. Pilkkusäännöistä, Photoshop-osaamisesta tai viestinnän teoriatiedoista ei ole haittaa. Ydin on kuitenkin jotain muuta. 

Mustat kameraruudut ja hiljennetyt mikit jättivät arvoitukseksi, upposiko esitys lukiolaisille. Toivotaan, että ainakin joku sai kipinän.