Valmistuin filosofian maisteriksi - Mitä yliopisto-opinnot opettivat työelämää varten?

Kuusi ja puoli vuotta, 313 opintopistettä. Pitkiä iltoja ja vielä pidempiä aamuluentoja. Paljon onnistumisia, mutta paljon myös epävarmuutta. Aika yliopistossa kasvatti ihmisenä, mutta millaisia eväitä se tarjosi työuralle?

Viime syksynä se viimein tapahtui: tutkintotodistus kolahti postiluukkuuni. Valmistuin filosofian maisteriksi viestinnän oppiaineesta. Kuuden ja puolen vuoden urakka oli paketissa.

Koska kyseessä on generalistisen alan opinnot, oman osaamisen pohdinta ja tulevat työllistymismahdollisuudet mietityttivät itseäni ja opiskelukavereitani moneen otteeseen opintojen aikana. Yksi syy epävarmuuteen omasta osaamisesta on yliopisto-opintojen teoriapainotteisuus. Opintojeni aikani kuulin monesti kanssaopiskelijoiden murehtivan, kuinka opinnot opettavat hyvin vähän konkreettisia taitoja työelämää varten. Itse usein liityin kuoroon.

Valmistumisen jälkeen aloin todella pohtia, mitä kaikkea opin yliopistossa. Seuraavassa muutama yliopisto-opintojen tuottama oivallus.

Epävarmuus on hyvä renki, mutta huono isäntä 

Ehkäpä suurin oppi yliopisto-opinnoissa liittyy epävarmuuteen ja sen kanssa elämiseen. Epävarmuus on monelle ihmiselle kirosana: varmat mielipiteet ja vahva esiintyminen on osaavan ja kykenevän ihmisen merkki. Itse kuitenkin tajusin opintojen aikana, että tietynlainen epävarmuus omasta osaamisesta kuuluu olennaisena osana opintoihin ja ammatilliseen kehittymiseen. Asia on vain vahvistunut siirryttyäni työelämään.

Epävarmuudesta on tullut itselleni tietynlainen työelämän liiketunnistin: kun alan kyseenalaistamaan omaa osaamistani, silloin tiedän olevani itselleni merkityksellisten asioiden äärellä. Epävarmuuden tunne toimii myös henkilökohtaisena laatutakuuna: epävarmuus omasta osaamista saa minut kyseenalaistamaan omaa ajatteluani ja johtopäätöksiäni. Epävarmuus toimii siis ohjaavana työkaluna, joka pakottaa olemaan huolellinen, tarkastamaan omat mielipiteeni ja perustelemaan ne itselleni, ennen kuin alan neuvoa muita asian tiimoilta.

Ajattelen siis, että rengin roolissa epävarmuus on työkalu, joka pakottaa pohtimaan asioita monelta kantilta ja monen ihmisen näkökulmasta. Sopiva määrä epävarmuutta estää hyväksymästä ensimmäisen ja ilmeisimmän vastausvaihtoehdon visaiseen kysymykseen. On kuitenkin tärkeää, että epävarmuudesta ei tule isäntää omassa ajattelussa. Epävarmuuden tunne ei saa estää asettamasta tavoitteita ja tavoittelemasta niitä. Usein kuitenkin tuntuu, että epävarmuuden kohdalla rengin ja isännän välinen raja on häilyvä. Juuri tämän takia epävarmuuden kanssa painiminen on harvoin miellyttävää.

Isossa kuvassa asioista epävarmana oleminen ei siis tarkoita, että minun tulisi esiintyä työelämässä epävarmasti. Epävarmuus on henkilökohtainen päänsisäinen prosessi, jolla luon omaa näkökantaani, varmistan ja uudelleen varmistan sen teoreettista ja käytännöllistä vedenpitävyyttä. Tämän henkilökohtaisen ajatustyön ansiosta voin lopulta itsevarmasti luottaa asiantuntemukseeni tietäen, että ajatukseni ovat loogisia, hyvin perusteltuja ja kestävät kriittisen tarkastelun.

Teoria ja käytäntö kulkevat käsi kädessä

Toinen iso oppi liittyy teorioiden ja teoretisoinnin merkitykseen työelämässä. Samaan tapaan kuin epävarmuus, monille myös teoria voi olla kirosana. Teoriat ja teoretisointi näyttäytyy monelle arkisesta elämästä irrottautuneena taivaanrannan maalailuna ja ajan hukkana. Työelämässä täytyy saada aikaan tuloksia, ei teorioita.

Usein tuntuu siltä, että työelämässä teoria ja käytäntö asetetaan vastakkain, jolloin kyseessä on joko tai -asetelma: joko pohditaan asioita teoreettisella tasolla tai tehdään asioita käytännössä. On totta, että työelämässä teorian muodostaminen sen itsensä vuoksi voi olla turhaa. Toimiva käytäntö vaatii kuitenkin aina kehyksekseen jonkinlaisen teoreettisen näkemyksen käsiteltävästä ilmiöstä. Ilman perusteltua teoreettista näkemystä kyse on arvailusta, ja arvailusta ei voi hyvällä omallatunnolla laskuttaa.

Itse jaan teoriat kahteen kategoriaan. Ensimmäinen kategoria on tieteellisten konventioiden mukaan muodostetut teoriat, joita löytää esimerkiksi yliopiston oppikirjoista. Toinen on teoriat, joita ihmiset jatkuvasti muodostavat arkisessa toiminnassaan tarkkaillessaan ympäristöään. Jälkimmäisessä kategoriassa ei siis ole kyse julkilausutuista tai välttämättä edes täysin tiedostetuista teorioista, vaan ainakin osittain alitajuntaisesti muodostetuista ajattelua ja toimintaa ohjaavista teoreettisista kehyksistä.

Oli kyse sitten kirjoihin painetuista tai oman ajattelun muodostamista teorioista, pohjimmiltaan erilaisten ilmiöiden teoretisointi on tapa jäsentää havaittua maailmaa siten, että nämä ilmiöt asettuvat järjelliseen yhteyteen suhteessa toisiinsa. Teoretisointi on siis erilaisten sosiaalisten ilmiöiden tekemistä ymmärrettäviksi sekä jossain määrin ennustettaviksi. Ilman minkäänlaisia teorioita ihmiselämä olisi jatkumo satunnaisia tapahtumia tilanteesta toiseen.

Työelämässä ammattitaitoni punnitaan siinä, miten hyvin osaan paketoida teorian ja käytännön kokonaisuudeksi, joka palvelee asiakkaitamme parhaalla mahdollisella tavalla. Mielestäni paras lopputulos syntyy, kun onnistun jäsentämään asiakkaan käytännön tarpeita ja ongelmia omaan teoreettiseen näkemykseeni perustuen. Tällä tapaa on mahdollisuus luoda uusia näkökulmia ja käytännön ratkaisuja, jotka ovat tehokkaita ja tarkoituksenmukaisia juuri tietyn asiakkaan tarpeet huomioiden. Juuri tästä esimerkiksi työyhteisöviestinnän ja organisaatioiden sisäisen viestinnän kehittämisessä on parhaimmillaan kysymys.

Aika ajoin on siis tärkeää pysähtyä miettimään ja jäsentämään jo opittua. Näin jälkikäteen katsottuna yliopisto-opintojen teoriapainotteisuus oli lopulta enemmän siunaus kuin kirous. Voi kuulostaa kliseiseltä, mutta yliopistossa kertynyt osaaminen ei ole niinkään yksittäisiä taitoja, vaan kokonaisvaltaisempaa ajattelun kehittymistä, jonka uskon ja toivon kantavan yli suhdanteiden ja vuosikymmenten.